Jokaisessa perheessä on TARINOITA. Siis niitä, jotka kaikki perheen jäsenet tietävät ja jotka yleensä ovat, ainakin jollekkin perheen jäsenelle, äärimmäisen noloja. Minunkin perheestäni tälläinen löytyy ja sitä on venytetty ja vanutettu, mutta harmikseni ei vielä puhki asti.

 

Minulla on viisi veljeä. Kun minä sitten synnyin joukon jatkoksi, saapuivat rakastavat isovanhempani minua tiirailemaan. Olin kapaloituna söpösti Jeesuslapsi-tyyliin sellaiseen akvaarion näköiseen koppaan, johon vastasyntyneet ängetään nukkumaan. Mummin ja vaarin siinä pällistellessä äiti katseli heidän miettiviä ilmeitään ja kysyi, että kenenkös näköinen tällä kertaa tuli. Heidän tapanaan kun oli verrata jokaista veljeäni johonkuhun tuttuun tai tuntemattomaan kasvoon. Oli isosedän otsaa ja pikkuserkun nenää, äidin korvanipukat ja mummin poskipäät. Löysivät he sieltä myös Kekkosen hymyä ja Lasse Virenin leuan muotoja. Kun he olivat vahdanneet minua tovin, vaari totesi tuhahtaen:

 

-Eihän tuo ole oikein minkään näköinen.

 

Story of my life. Oikeasti. Vaarin lausahdus sisällyttää koko elämäni aika kaikenkattavalla tavalla. Voisi luulla, että kun olin sisarusparven nuorimmainen ja vielä ainoa tyttö, olisin saanut osakseni edes jonkinlaista lellintää. Mutta ei. Mummi paljasti kerran otettuaan kolmannen yömyssynsä, että äiti ja isä olivat toivoneet saavansa seitsemän poikaa. Niin kuin seitsemässä veljeksessä. Minä ja surkea sukupuoleni sotkimme suunnitelmat pahanpäiväisesti. Onnistuin aiheuttamaan sellaista tuhoa äidin private-alueella, ettei hän enää voinut saada lapsia. Kun hieman vanhempana kysyin asiasta, äiti kertoi että synnytyksessä oli ilmennyt komplikaatioita.

 

Ei minua tietenkään kohdeltu kaltoin tai muuta, mutta kasvoin kyllä ikäänkuin pahnan pohjimmaisena. Siinä iässä kun osasin jo päättää asioista itse, halusin leikkauttaa hiukseni lyhyiksi. Ne olivat aina takussa ja liassa, enkä ollut kiinnostunut prinsessa leikeistä tai hiusten kampailemisesta. Hieman myöhemmin aloin harrastaa judoa ja jalkapalloa pärjätäkseni veljilleni. Kiipeilin ja rellestin kuin pojat, polvet kurassa ja kädet asvaltti-ihottumalla. Minua katsottiin aina vähän säälien, kun säntäilin veljieni perässä. Olin perusrakenteeltani hontelo, vartalo kuin hammastikku ja jalat kuin hyttysellä.

 

Jossain siinä kymmenen vanhana päätin antaa olla. Olkoon pojat poikia, kun en kerta joukkoon kelvannut. Annoin hiusten kasvaa ja ostin vaaleanpunaisen t-paidan, jossa oli pupun kuva. Polkkatukassa ja pupupaidassani viihdyin ehkä viikon. Olin pudonnut tyttöjen touhuista täysin kärryiltä, ja poikien matkaan olin liian heiveröinen.

 

Pari vuotta notkuin milloin kenenkin seurassa. Kavereita ei ollut nimeksikään, mutta jonkun seurassa oli pakko välitunnit viettää, ettei opettajat kuvitelleet että minua kiusattiin. Aloin pikkuhiljaa päästä jyvälle tyttöjen jutuista. Läpimurtoni oli selvittää mikä kajaali oli.

 

Yläasteella löysin niin sanotun kultaisen keskitien. Onnistuin myös saamaan pari ystävää, vaikka he ovatkin hieman rajatapauksia.

 

Lauri on ... klaavapuolenpoika. Tiedättehän, kreikkalaisella tavalla erilainen. Homoseksuaali. Alakategoriaa lasikaappihomo. Jätkä voisi yhtä hyvin laittaa neonvihreillä led-valoilla koristellun kyltin selkäänsä. Hänet tuntien siinä lukisi jotain ”sisäänkäynti takaa” -tyylistä. Ulkonäöltään Lauri on kuin jättimäinen vanupuikko. Kalpea kuin vessapaperi ja langanlaiha. Hän on innostunut hipseri-villityksestä. Hän kulkee ympäriinsä kummallisia kuoseja omaavissa kauluspaidoissa ja hieman liian lyhyissä farkuissa. Niiden kuulemma kuuluu olla sellaiset. Hänen kenkänsä näyttävät siltä, kuin hän olisi pöllinyt ne edesmenneeltä ukiltaan tämän sukukryptasta ja joinakin päivinä hän ilmestyy kouluun jäätävän kokoisissa kakkuloissa, vaikka satun tietämään että hänen näkönsä on erinomainen. Suureksi ärsytykseni hän rakastaa Cheekin lyriikoita ja lainaa niitä mielellään tilanteessa kuin tilanteessa. Kun hänen isotätinsä Elina polttohaudattiin, hän hyräili polttamista odotellessaan ”liekkeihin bensaa sataa, mä jätän mestat palaan”. Laurin suuri unelma on tulla trapetsitaiteilijaksi. Missä on jo itsessään farssin ainekset, koska Lauri osaa hädintuskin ajaa pyörällä.

 

Toinen parhaista ystävistäni on Kadri. Hän on alunperin Turkista, mutta nykyään sitä ei huomaa kuin hänen ihonväristään. Kotouttaminen on onnistunut hänen perheensä kohdalla erittäin hyvin. Hänen isänsä seuraa Suomen jääkiekko-otteluita ja karjuu upealla aksentillaan ”perkele” sopivissa kohdissa. Hänen äitinsä lompostelee ympäriinsä crokseissa ja capreissa, lukee Me naiset -lehteä ja tekee möykkyistä perunamuusia. Kadrin sukunimi kuulostaa aivastuksen ja hinkuyskän sekoitukselta. Olen aika varma, että se alkaa c:llä. Kadri kuuluu tyttöihin, joita kutsun pissiksiksi. Tästä huolimatta hän on aika mahtava tyyppi. Hänen pakkomielteensä ovat käsiin piirteleminen ja seksi. Ei välttämättä siinä järjestyksessä. Hän on ollut, hienoa termiä käyttääkseni, ”seksuaalisesti aktiivinen” yläaste ajoistamme lähtien ja onnistunut niittämään kiitettävää kokemusta sillä saralla.

 

Havahduin mietteistäni veljieni huutoon. He katsoivat jonkinlaista rikos-sarjaa ja karjuivat toistensa päälle kuka murhaaja on. Kyhjötin keittiön karvalanka matolla mussuttamassa aamumurojani. Katseeni oli kiinnittynyt maton vasemmassa reunassa olevaan ketsuppilänttiin. Äiti hyökkäisi sen kimppuun apinan raivolla sumute pullo aseenaan heti kun viitsisin asiasta mainita.

 

Sukumme on kovin lyhyttä sakkia, mikä on innoittanut minut nimeämään veljeni Lumikin seitsemän kääpiön, tai kuten asian itse ilmaisen: älykääpiön, mukaan. Jörö on veljistäni vanhin ja ainoa, joka on jo muuttanut omilleen. Yksiöön viidenkymmenen metrin päähän. Hän käy edelleen meillä syömässä ja äiti pesee hänen pyykkinsä. Jörö on ammatiltaan kalusteasentaja kyläpahasemme ainoassa rakennustarvikeliikkeessä. Hän on vähäpuheinen jäärä, joka innostuu puhumaan vain kun kyseessä on a)jääkiekko, b)autot tai c)kalastus. Seuraavana veljessarjassa ovat kaksoset, Lystikäs ja Unelias. Lystikäs opiskelee LVI-asentajaksi ja lorvii lähikapakassa heittämässä tikkaa ja tuijottelemassa pullon pohjia. Tai mitä ikinä baareissa nyt puuhataankaan. Hän ei ole hetkeäkään hiljaa ja liikehtii koko ajan levottomasti. Olen aika varma, että hänellä on diagnosoimaton ADHD. Unelias on minun laillani lukiossa. Hän lähinnä pelaa Minecraftia tietokoneellaan ja kuuntelee punkkia ylisuuret kuulokkeet päässä. Hän myöhästyy koulusta neljänä päivänä viidestä, koska ei ole herännyt herätykseen. Jo vauvana hän nukkui enemmän kuin muut veljeni yhteensä. Kun äiti oli saanut kaksoset puskettua ulos, hän alkoi jo odottaa seuraavia, Vilkasta ja Nuhanenää. Nuhanenä on sairaalloinen tapaus. Aina on jokin rempallaan. Jos hänellä ei ole nuhaa, niin sitten on joku raaja paketissa. Hänen vastustuskykynsä on nollassa ja luut kuin yhdeksäkymppisellä, osteoporoosista kärsivällä mummelilla. Silti hän koheltaa ympäriinsä. Luojan kiitos hän on valinnut itselleen rauhallisen uran kassaneitinä. Hän opiskelee toista vuotta kauppiksessa. Vilkas opiskelee jotain autoihin liittyvää ja vaihtaa tyttöystävää useammin kuin sukkia. Liioittelematta. Tosin hän pitää sukkiaan niin kauan, että ne on raastettava voimakeinoin hänen jaloistaan.

 

Vanhempani kruunaavat uljaan joukkomme. Äitini, tuo lempeä ja rakastava olento, jota yleensä nimitän Rautarouvaksi, työskentelee uinninvalvojana. Ihoni nousee aina kananlihalle muistellessani miten hän opetti minut kuuden vanhana uimaan. Olimme vuokranneet viikonlopuksi mökin järvenrannalta kesäloman kunniaksi. Äiti puki minulle kellukkeet käsivarsiin ja viskasi laiturilta järveen. Opin kyllä nopeasti. Äiti ei ehkä ole mikään kodinhengetär, mutta hän on onnistunut kehittämään pakkomielteen siivoamiseen. Siivouskaappi tursuaa yli äyräidensä pesuaineita, juuriharjoja, pölyhuiskia ja desinfiointiliinoja. Varastossamme on kolme moppia ja kaksi imuria. Hän tekee suursiivouksen kerran viikossa ja vetää Hulkit jos löytää keittiön lattialta murusia. Äiti rakastaa venäläisiä rikosromaaneja ja paikallislehtemme kuolinilmoituspalstaa. Sen hän tarkistaa joka aamu siltä varalta, että mummin nimi löytyisi sieltä. Hänellä ei ole äitiinsä kovin lämpimät välit. Isäni, Lapamato, on kodinkonemyyjä. Hän on vaarallisen hajamielinen ja vihaa raksamiehiä ja postinkantajia. Raksamiehet ovat rikollisia ja lurjuksia ja postimiehissä on jotain hämärää. ”Miesten työt” kodissamme on aina hoitanut äiti. On isäkin joskus yrittänyt, mutta vasara ei tahdo pysyä kädessä, kun on peukalo keskellä kämmentä.

 

Asumme hiljalleen rapistuvassa omakotitalossa kaupungin laidalla. On kyllä liioittelua kutsua tätä kyläpahasta kaupungiksi. Asukkaiden keskuudessa kylämme tunnetaan Metropolina. Keskusta käsittää yhden tienpätkän, jonka varrella ovat kaikki kaupat, virastot, kirjasto ja koulu. Lähimpään ”oikeaan” kaupunkiin on tunnin ajomatka. Meille köyhille opiskelijoille matkaan täytyy säästää ainakin kuukausi tai pari. Kun kerrankin pääsee Metropolin ulkopuolelle shoppailemaan, on varmistettava että rahat riittävät. Seuraavaan kertaan kun on taas aikaa.

 

No, esiteltyäni lähipiirini voisin kertoa jotain itsestäni. Olen seitsemäntoista, lukion toisella luokalla ja koukussa Caprice-kierrevohveleihin. Ne ovat parasta mitä tiedän. Olen naurettavan lyhyt. Sataneljäkymmentäviisijapuolisenttiä. Olen niin lyhyt, että sulaudun täysin ongelmitta niin päiväkotilaisten, alakoululaisten kuin kääpiöidenkin sekaan. Muuten olen ruumiinrakenteeltani luikku, mutta kaikki vuosien varrella syömäni Caprice vohvelit ovat kertyneet takamukseni tienoille. Hiukseni ovat epämääräisen kuparin väriset ja aina jonkinasteisessa pörrössä. Niihin eivät pure suoristusraudat tai hoitoöljyt. Unelmani on perustaa jonain päivänä oma leipomo, mutta ironista kyllä olen surkea leipuri.

 

-Mitä minä sanoin! Jörö jylisi takoen nyrkkiään pöytään.

 

Ilmeisesti hänen murhaaja-arvelunsa oli osunut oikeaan. Väkivalta viihdettä heti aamusta. Nousin huokaisten lattialta ja huuhdoin kuppini. Yläkertaan mennessäni ohitin Rautarouvan.

 

-Matolla on ketsuppia, vinkkasin taputtaen häntä lohduttavasti olalle.

 

Hänen silmänsä pyöristyivät ja hän suori siivouskaapille kaivelemaan ties mitä happoja, joilla tahran voisi syövyttää.

 

Huoneeseeni päästyäni avasin vaatekaappini. Mikä masentava näky. Tongin kaaoksen keskeltä farkut ja mustan t-paidan. Kiskoin ne päälleni samalla kun tarkistin laukkuni. Ensimmäinen päivä lukion toisella. Olin enemmän kuin paniikissa.

 

Ensimmäinen päiväni lukiossa ei ollut mennyt ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Oli kostea aamu, mutta päätin etten laittaisi hiuksiani kiinni tai edes hupun alle, vaan kuljin ylpeänä hiukset aamutuulessa lepattaen. Se oli virhe. HIukseni eivät kestä kosteutta. Ne kihartuvat ja kähärtyvät jäätäväksi pehkoksi, josta sojottaa karvatuppoja joka ilmansuuntaan. Kouluun päästyäni yritin epätoivoisesti harjata niitä. Sekin oli virhe. Tuloksen pystyi huoletta luokittelemaan afroksi. Päädyin kasaamaan ne epämääräisen muotoiseksi nutturaksi pääni päälle. Minä en ole nuttura ihmisiä. Olin myös tavoistani poiketen laittanut luomiväriä, joka oli levinnyt kosteudessa. Vaatevalintani alkoi äkkiä vaikuttaa naurettavalta ja tunsin itseni idiootiksi hameessani ja pikkutopissa. En ole myöskään hame ihmisiä. Kipusin muiden mukana toiseen kerrokseen kotiluokkani eteen. Viimeisen rappusen kohdalla kompastuin ja takanani kipuavat näkivät aimo annoksen paljasta pintaa takamukseni tienoilta, kiitos liian pienten hipstereideni. Loppupäivän istuin kauhusta kankeana ryhmän reunoilla ja yritin olla mokaamatta. Ruokailuun mennessäni kuulin kahden pojan ihmettelevän olinko mykkä.

 

Ravistelin itseäni hetken ja nappasin laukkuni. Veljeni olivat vielä katsomassa telkkaria, mutta he nyt lähtivät aina viime tipassa joka paikkaan. Näpräsin hiukseni tiukalle ponnarille ja vedin hupparin hupun päähän. Meikkiä en ollut laittanut puuteria enempää ja jalassa oli housujen ratkeamisen varalta koko takamuksen peittävät mummoalkkarit. Hain kylpyhuoneesta vielä deodorantin mukaan. Riskien minimointia.

 

Pyöräilin kouluun ja yritin pakottaa kainaloni olemaan hikoilematta silkalla tahdonvoimalla. Koulun pihassa huomasin Laurin ja Kadrin. Laurilla oli räikeän keltainen ruutupaita, violetti rusetti ja sellaiset "näiden kuuluu olla vähän liian lyhyet" -farkut. Kadrilla oli mielestäni turhan paljastava toppi ja kireät farkut.

 

-Suoraan lihatiskiltä, tervehdin ja katsoin naureskellen hänen asuaan.

 

-Pää kiinni neitsyt Maria, hän totesi ja kohensi kaula-aukkoaan.

 

-Hys molemmat. No niin, tämän vuoden tavoitteet! Minä aloitan: haluan tutustua uusiin ihmisiin, Lauri sanoi vilkuillen ohikulkevaa jätkälaumaa.

 

-Mä haluan aloittaa jonkun harrastuksen, Kadri sanoi seuraten katseellaan samaa poikaporukkaa kuin Lauri.

 

-Ja mä yritän saada teidät pitämään housut jalassa ja Jeesuksen mielessä.

 

Kadri ja Lauri tuhahtivat ja kiskoivat minut mukanaan ihmisvirtaan. Pysähdyimme auditorion oven eteen.

 

-Minä aion mennä jonkun täysin tuntemattoman viereen istumaan, Lauri julisti ja katsoi arvioivasti paikalla olijoita.

 

Ilmeisesti hän löysi etsimänsä, sillä hän suuntasi ruutupaitaisen ja urheilullisen näköisen pojan luokse.

 

-Ruutuja! Hän hihkaisi ja pojat löivät ylävitoset.

 

He istuivat vierekkäin ja alkoivat juttelemaan herraties mistä.

 

-Jätkät on niiiiiiin outoja, Kadri mutisi.

 

-Vielä oudompaan on että Lauri on jätkä, katsoin Lauria päätäni pudistellen.

 

Minussakin virtasi enemmän testosteronia kuin hänessä. Kadri päätti seurata Laurin esimerkkiä ja suuntasi uuden vaihto-oppilaan luokse. Ulkonäöstään päätellen hän oli jostain Euroopasta. Katselin penkkirivejä arvioiden. Bongasin yhden ainoan vapaan paikan, joka ei ollut pissisten saartama. Suuntasin pojan viereen. Hänellä oli pitkä musta nahkatakki, musta repaleinen paita, jossa luki punaisella "666" ja nahkahousut naurettavan suurilla niittikoristeilla. Huolimatta siitä että olimme sisällä, hänellä oli suuret aurinkolasit silmillään.

 

Istuin hänen viereensä hymyillen. Hän tuijotti minua hetken kysyvä ilme kasvoillaan.

 

-Ööm... Kivat niitit, sanoin kiusaantuneena.

 

-Mä oon homo.

 

Voi ei. Hän luuli että yritin iskeä häntä. Tai niinkuin Kadri asian ilmaisisi "luikerrella hänen housuihinsa".

 

-Sä et näytä ihan sateenkaarikansalta, sanoin naurahtaen ja nyökkäsin hänen mustaakin mustempiin vaatteisiinsa päin.

 

Hän laski aurinkolasejaan hieman ja tuijotti minua niiden yli kulmat koholla.

 

-Tai siis... jess. Hyvä homma. Eläköön tasa-arvoinen avioliittolaki, mutisin hämilläni.

 

Hän tuhahti ja nosti aurinkolasit takaisin silmilleen. Vajosin syvemmälle tuoliini.

 

Rehtori kampesi yli satakiloisen ruhonsa lavalle ja aloitti saman puheen, jonka oli pitänyt luultavasti vuodesta 1500 lähtien. Me olemme tulevaisuus. Meille on kaikki ovet avoinna. Ja niin edelleen. Keskityin tuijottamaan hänen kaksoisleukansa väpätystä. Kun hän innostui oikein kovasti, tuntui kuin olisi katsonut ADHD laavalamppua. Väpäväpäväpä. Minun oli pakko katsoa muualle, etten purskahtanut nauruun.

 

Katselin ikäluokkani edustajia. Olisi vähättelyä sanoa, että olin toteemipaalussa aika alhaalla. En ollut ensinkään varma, että olin edes koko paalussa. Ei minua kiusattu tai mitään, mutta en usko että kovinkaan moni ikäisistäni tiesi nimeni.

 

Tilaisuus loppui ja maleksimme kotiluokkiimme. Menin vakkaripaikalleni luokan takaosaan ja tuijottelin luokan seinällä olevia terveysjulisteita. "Valitse portaat" julisti yksi niistä. Siinä Ella Esimerkki käytti portaita hissin sijasta ja oli ah niin terve. Ella Esimerkin maaninen hymy alkoi karmia ja käänsin katseeni ryhmänohjaajaani.

 

Helena Niiranen oli ehdottomasti ohittanut parhaat päivänsä. Ulkonäöltään hän muistutti sossutanttaa ja luonteeltaan 1700-luvun katotilaista kotirouvaa. Hänelle uskonto ei ollut pelkkä uskonto, se oli USKONTO. Jokaisella luokkamme seinällä komeili kuvia raamatunhenkilöistä, kirkoista ja ties mistä. Ne vuorottelivat sulassa sovussa terveysjulisteiden kanssa: Jeesus, ruokaympyrä, kolme viisasta tietäjää, Ella Esimerkki, Neitsyt Maria, "muista kondomit" -valistus posteri. Viimeinen yhdistelmä oli saanut vuosien varrella hilpeitä katseita osakseen, mutta Niiranen ei ollut suostunut siirtämään Neitsyttä syntisten kumien vierestä. Niiranen opetti koulussa uskontoa, yllätys yllätys, ja terveystietoa. Uskonnon opettajana hän menetteli, mutta hän ei ollut kovin vakuuttava terveystiedon opettaja "lievine" ylipainoineen ja ilmeisen hankalinen iho-ongelmineen. Niiranen ei koskaan valinnut portaita hissin sijaan, vaan körryytteli surutta kerrosten väliä jalkavammaisten oppilaiden kinkatessa portaita.

 

Kuuntelin puolella korvalla Niirasen esitelmöintiä toisen vuoden tärkeistä valinnoista ja keskityin lähinnä analysoimaan vastapäisen seinän valkoisen maalin vivahde eroja. Oli harmaata, mustaa, likaisen valkoista, vähän ruskeaa ja sinisellä tussilla piirretty kirkkovene aivan lattialistan yläpuolella. Mietin oliko Niiranen koskaan huomannut sitä.

 

Pääsimme, luojan kiitos, parin tunnin jälkeen kotiin. Suuntasimme Laurin ja Kadrin kanssa Metropolin ainoaan ravintolaan, jossa tarjoiltiin kaikkea kotiruoasta kebabiin. Kadri tilasi vienosti kanasalaatin, joka omiin silmiini näytti aika nuutuneelta, ja Lauri ja minä päätimme puolittaa pitsan. Kadri oli ainoa meistä, jonka vanhemmat suostuivat sponsoroimaan häntä perustarpeita enemmän.

 

Istuimme ahtaaseen loossiin ja vilkuilimme ympärillemme. Meidän lisäksi salin vastakkaisella puolella aterioi tyttö ja poika.

 

-Pariskunta. Yäk, Kadri valitti ja nyrpisti nenäänsä.

 

-Ette ikinä usko mitä ne tekevät! Lauri kuiski ja huitoi kädellään pariskunnan suuntaan.

 

Vilkaisin heidän suuntaansa. Poika piteli tytön pitkiä hiuksia hänen niskassaan, kun tyttö ahtoi spagettia suuhunsa.

 

-Mitä vit... mutisin hiljaa.

 

-Onko toi nyt sitä rakkautta? Kadri kysyi kulmiaan kurtistaen.

 

-Taitaa olla, Lauri vahvisti.

 

-Yäk, totesimme yhteen ääneen ja käännyimme annostemme pariin.